22.10.05
Yöuni
Lehdet kahahtivat niin hiljaa,
luulin ensin vain tuulen
puhaltaneen iltaan
läpi vihreän hiljaisuuden.
Laskin silmäni tähdistä,
pilvistä ja puiden latvoista,
etsin katseellani, mistä
olin kuulevinani askeleita.
Näin polun,
näin varvut vierillä sen
kuulin kuiskauksen kutsun
niin vienon, hiljaisen.
Tunsin tähtien katseen
hiusteni latvoissa, iholla.
Tiesin sinun tulleen,
odottavan kuusten alla.
Huhuilit kuin pöllö
"saavu, rakas, joudu!
liian lyhyt on yö,
pian koittaa auringon nousu"
---
En joudu, en saavu
en ikinä, en enää,
en sua vasten painaudu,
en sylissäsi lepää!
En. Tai jos sittenkin
- jo astun askelen
ja kirkkain, aroin silmin
taas sua katselen.
Tartuit käteeni, kuiskailit,
katsoit syvälle silmiini:
"minne viimeksi katosit,
olit kuin vain untani."
Se unta oli, kauneinta
syysillan hauras kudelma,
sinusta, minusta, rakkaudesta
ja vain yksi suudelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti